Ilkka Koponen: Ovelta on riisuttu nimi -runokokoelma

Uskonto Ilkka Koposen runokielessä – rikkautta ja syvyyttä

Ilkka Koponen oli savolais-turkulainen runoilija, joka opiskeli uskontotiedettä ja kulttuurihistoriaa Turun yliopistossa. Koposen “Ovelta on riisuttu nimi” -esikoiskokoelmassa uskonto rikastuttaa kieltä ja tuo syvyyttä runojen maailmaan.

Ilkka Koponen (1973–1998) voitti vuonna 1996 esikoisrunoilijoille tarkoitetun Runo-Kaarina tapahtuman. Se järjestettiin kutsukilpailuna 13 runoilijalle, ja Kaarinan kaupunki palkitsi voittajan kustantamalla hänen teoksensa.

Koposen runoja oli kiinnostava lukea, koska meillä oli yhteisiä luentoja ja luimme samoja kirjoja. Huomasin, että runoilija poimi sieltä asioita ja hyödynsi niitä kaunokirjallisuudessa. Se herätti ihailua, koska en itse pystynyt sellaiseen luovuuteen.

Ei maneeri vaan harkittu tehokeino

Ovelta on riisuttu nimi -kokoelmassa on 55 runoa, joista 11 uskonto on mukana. Uskonto esiintyy siis 20 prosentissa eli joka viidennessä runossa. Uskonto ei ole läpileikkaava teema tai toistuva aihe. Se ei ole myöskään kirjallinen maneeri vaan harkittu tehokeino.

Uskonto ei ole mukana henkilökohtaisena maailmankatsomuksena, eikä runoilija käsittele omaa suhdettaan uskontoon tai uskomiseen. Sen sijaan uskonto esiintyy kahdella tavalla.

✅ Kielikuvissa ja vertauksissa: se tuo ilmaisuvoimaa runokieleen.

✅ Kulttuurihistoriallisena ilmiönä: se tuo lisäulottuvuuden runojen maailmaan.

Uskonnollisen tematiikan erittely

Käyn seuraavaksi läpi runot, joissa uskonto on mukana. Keskityn vain uskonnolliseen tematiikkaan, enkä tulkitse runoja kokonaisuutena. 

Olen numeroinut runot (1.–11.) selvyyden vuoksi ja lihavoinut olennaiset kohdat lukemisen helpottamiseksi. Järjestysnumerot ja tekstikorostukset eivät siis ole osa alkuperäistä tekstiä.

Otsikossa on sivunumero, jonka avulla alkuperäinen runo löytyy.

1. runo (s. 13)

Rinteessä puuterilunta, mannaa,
laskettelijat marssivat
olkapäillään sukset kuin ristit.
Turistit jatkavat siitä
mihin pyhiinvaeltajat eivät päässeet.
Katson tornista alas laaksoon,
Puijon mäki on vain hyppääjiä varten
ympärillään hoitolat, humina.
Kallavedellä pitenevät pilkkijöiden varjot.

Runo alkaa siitä, että kaksi hienojakoista ja valkeaa ainetta rinnastetaan kuvaksi: laskettelurinteen puuterilumi ja Mooseksen erämaavaellukselta tuttu manna. 

Tätä seuraa toinen samansukuinen havainto. Suksiaan kantavat laskettelijat muistuttavat ristiä selässään raahaavaa Jeesusta.

Nämä uskonnolliset mielleyhtymät johdattavat näkemään pidemmän historiallisen jatkumon. Turismin juuret ovat pyhiinvaelluksissa, jotka olivat matkailun varhainen muoto.

2. runo (s. 14)

Hetken puhelinkioskin ja sarastuksen valot
mittelevät, nuorukainen syöttää automaattiin
kolikko kolikolta joskus nielemiään
lauseita. Hänen puheensa sakeaa,
suojelusenkelit voimattomia sille,
mikä manataan ääneen.
He ovat neuvottomia koiranomistajia,
jotka sulkevat kasvonsa käsiin ja toivovat
että heidän lemmikkinsä
lopettaisivat kulmahampaiden leikin.
He vapisevat sylityksin, ynisevät
ja puhaltavat yhteen helvetin hiileen.

Runossa kristinusko ja kansanusko mittelevät voimiaan. Suojelusenkelien tehtävä on suojella ja ohjata ihmisiä. 

Sanoissa on kuitenkin maagista voimaa. Jos jonkin asian sanoo ääneen, sitä ei saa enää takaisin. Sanat loihtivat esiin henkiä, joille suojelusenkelit eivät mahda mitään.

Lopussa kulunut ilmaisu “puhaltaa yhteen hiileen” saa uuden merkityksen, kun sitä terästetään alakerran isännän kotipaikalla. 

Yhteen helvetin hiileen puhaltaminen ei luultavasti edistä yhteistä asiaa.

3. runo (s. 26)

Joki laskee sulaneet lumet uomaansa
seitsemän kertaa rakennetun kirkon editse,
pengermillä kivet kukkivat, linnut,
kaikki rakkaudet taivaan ja maan
yhdynnän hurjaa, uurasta auraleikkiä.
Turku Itämeren neitsyt, jos et olisi
kurahaara, joisin suultasi.

Turun tuomiokirkko on niin tunnettu maamerkki, ettei sen nimeä tarvitse mainita Turusta kertovassa runossa. Kirkon monipolvinen historia on kiteytetty yhteen lauseeseen. 

Runoilja tuo esille uskonnon ja seksuaalisuuden läheisen suhteen. Se on selvää, että maallinen rakkaus on fyysistä, mutta niin on taivaallinenkin rakkaus tässä runossa.

4. runo (s. 27)

Rivot merkit Rantakadun seinissä
voi maalata päälle.Tie jännittyy fallokseksi
joen ylitse, sitä
vaeltavat vainajien henget.
Ahnain hyväilevin huulin
kaiverran nimeäni kiven lihaan.
Myös se on ajatukseton.
Sokea jälki kuin tunne.

Tässä runossa muinainen kansanusko on voimissaan. Vainajat eivät ole päässeet tuonpuoleiseen, vaan ovat jääneet vaeltamaan keskuuteemme.

5. runo (s. 29)

Kenestä olisi vielä mukaani,
tarjoukset joista ei voi kieltäytyä
esitettiin jo ennen karkotusta
Edenistä Itään, kutsut tanssiaisiin,
joissa pitsiset päivänvarjot seurustelevat,
kilahtavat hilpeästi vastakkain
lasilliset samppanjaa, mansikoita.
Kahdeksan minuutin kuluttua nähdään
valomerkki auringossa.

Runon alku viittaa – elokuvan lisäksi – Raamatun alkukertomukseen, joka tuodaan arkisen tilanteen vertailukohdaksi. Paratiisissa käärme houkutteli Eevan syömään kielletyn puun hedelmää ja Eeva toisti tempun Aatamille. Mitään näin vastaansanomatonta tarjousta kertoja ei pysty esittämään potentiaalisille kumppaneille.

6. runo (s. 32)

Ovelta on riisuttu nimi,
ja vaihdettu vieraaseen,
kuin se olisi kääntynyt
maailmanloppua vartovaan lahkoon.
Uudet tapetit liisteröity vanhojen päälle,
sitä vuodetta ei enää ole,
ikkunan ääressä tupakkipöytää,
ei nojatuolia, piironki ehkä,
samoin kuin ennen, mutta
toisella seinustalla,
eikä sen laatikoista kätke yksikään
kuolleen tavaroita.

Tämä runo on antanut nimen kokoelmalle. Eikä suotta, se on yksi parhaista. Kertoja tarkastelee vanhan kotinsa ovea, jossa lukee uusi ja tuntematon nimi. Nimenvaihto kuuluu apokalyptisten liikkeiden työkalupakkiin. 

Maailmanloppua odottavissa lahkoissa on joskus tapana, että jäsenet joutuvat luopumaan kaikesta maallisesta – omaisuudestaan, ihmissuhteistaan ja vanhasta nimestään – merkkinä sitoutumisestaan. Uudella nimellä tehdään pesäero entiseen.

7. runo (s. 36)

Kullakin on takapuolensa, kuullakin,
höpötin aikuisten asioita hälytysääneen.
Panin sanottavani paperiarkille,
että uni ei ottanut tullakseen,
vaikka laskin lampaita
paritellen, kuin Nooa,
kielen kärjellä karkea kirjain.

Raamattu on kirjojen kirja, ja sieltä on hyvä ammentaa vertauksia. Kertoja laskee yön pimeinä tunteina lampaita saadakseen unta – ei yksitellen vaan paritellen. Määrä on tismalleen sama kuin Nooalle, joka keräsi jokaista eläintä arkkiinsa kaksi kappaletta.

8. runo (s. 38)

Jos olisin savolainen demiurgi,
muovailisin seurakseni kukkopillin,
polttaisin sen kovaksi kuin
menneisyyden kerroksista kaivetut jumalat.
Puhaltaisin sen persuuksiin
haikean, huhuilevan upelon.

Runoissa ei käytetä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta yliopistolta peräisin olevaa sanastoa. Lasken demiurgin sellaiseksi. 

Kyseessä on Platonin filosofiassa esiintyvä luojajumala, joka ylemmän jumalan alaisuudessa loi fyysisen maailman. Gnostilaiset nappasit käsitteen Platonilta omaan käyttöönsä.  

Demiurgin kyvyt ovat runon ajatusleikin perusta. Runon sisäiseen logiikkaan sopii, että luojajumalan tekemän kukkopillin kovuutta verrataan arkeologien maasta kaivamiin jumalpatsaisiin.

9. runo (s. 51) 

Tänä hetkenä kun pilvet ovat
keskiajansininen taivasikävä,
orjien juurekas veisuu puuvillapelloilla,
pingotan kissansuolen
tyhjään työpöytäni laatikkoon, näppään
saatanan surullisen sävelen.

“Keskiajansininen taivasikävä” on uusi ja oma ilmaisu, runoutta parhaimmillaan. Se ammentaa voimansa siitä, että keskiajalla haikailtiin taivasten valtakuntaan voimallisemmin kuin nykyisin. Näin taivaan väri saa uskonnollisen sävyn. Sen taivaan alla orjat raatavat uskontoon perustuvan lauluperinteen voimin.

10. runo (s. 58)

Juovuin jäätyneellä joella matkalla satamaan,
matkustajilla päissään punaiset tonttulakit,
tiu’ut soivat, suudellaan iloisesti.
Matkustajalautta uinuu kuin taivasten valtakunta,
pitkä pohja pimeyden päällä.

Valolla ja pimeydellä on suuri symboliarvo uskonnoissa. Valo on toivoa, uskoa ja elämää, pimeys viittaa kuolemaan. Matkustajalautta lepää mustan veden päällä ja loistaa pimeyden keskellä – kaukaisena ja lähes saavuttamattomissa. Kuin taivasten valtakunta.

11. runo (s. 62)

[…]
Kuulen television puhuvan taustalla
lujaa, outoon vieraaseen ääneen.
Sanot ikävän pienellä kielelläsi
ja minä vannon tulevani sitten synkkäreillesi,
kuinka kummieno tuo lahjan,
josta et voisi olla yllättymättä.
Vai olisitko halunnut minun olevan
kasvattajanasi kuin Paavi,
että en milloinkaan,
en ajassa enkä ikuisuudessa
erehdy.

Runoilija tunnistaa lapsen ajattelumaailman ja katolisen kirkon opin yhtäläisyyden. Pieni lapsi pitää vanhempiaan erehtymättömiä. Ajan myötä tämä usko karisee, mutta sen antaa turvaa elämän alkutaipaleella.

Katolisen kirkon opin mukaan Paavi on erehtymätön viran puolesta puhuessaan. Paavi on hyvä vertauskuva aina oikeassa olevalle vanhemmalle, sillä latinankielinen virkanimi pāpa tarkoittaa myös isää.

Runot avautuivat ensi kerran

Tämä oli minun kunnianosoitukseni Ilkalle ja Ilkan runoille. Hänen molemmat kokoelmansa löytyvät kirjahyllystäni. En hankkinut niitä lasinalusiksi niin kuin runoilija itse ehdotti.

“Ovelta on riisuttu nimi” oli ensimmäisiä runokokoelmia, jonka lukemisesta sain jotain irti. Sitä ennen runot eivät olleet auenneet kunnolla. Bob Dylanin lyriikoita minulla oli ollut tapana lukea, mutta ei muuta runoihin viittaavaa. 

Minusta tuli säännöllinen vieras Turun kaupunginkirjaston runohyllyllä. Lainasin Jarkko Lainetta, joka oli innoittanut Ilkan tarttumaan kynään. 

Luin muun muassa Jari Tervon ja Kari Hotakaisen uran alkupään runokirjat, joita kumpainenkaan ei nosta tärkeimpien teostensa joukkoon.

Koviten kolahti Kai Nieminen, jonka teorioita välttelevä viisaus oli hyvää vastapainoa yliopisto-opinnoille. Samasta sukupuusta löytyi myös Pertti Nieminen.

Mainitsen vielä Lassin Nummen, mutta tähän loppuu nimien tiputtelu. Ja tämä kirjoitus.


Henkilöhistoria: Ilkka Koponen

✅ v.1973–1998

✅ Kuopiossa syntynyt savolais-turkulainen runoilija

✅ Opiskeli Turun yliopistossa uskontotiedettä ja kulttuurihistoriaa

✅ Vaikutti Turun runoliikkeessä 1990-luvulla

✅ Voitti esikoisrunoilijoille tarkoitetun Runo-Kaarina -kutsukilpailun vuonna 1996

✅ Kaarinan kaupunki julkaisi palkinnoksi “Ovelta on riisuttu nimi” -esikoiskokoelman

✅ Toimi vuosina 1996–1997 Tuli & Savu -runolehden päätoimittajana

✅ Vuonna 1998 julkaistiin postuumisti toinen runokokoelma “Korvalehti”


Hyvä pointti, jätä kommentti!Peruuta vastaus

Exit mobile version